Aelora, nuori haltija nainen, jonka vaaleat silkkiset hiukset ylsivät ristiselkään asti, oli
letittänyt ne huolellisesti ja tyylikkäästi, mutta käytännöllisesti. Hänen solakka vartalonsa teki
hänestä ketterän, ja teräväpiirteinen nenänsä havaitsi vain vahvimmatkin tuoksut. Pehmeät
kasvonpiirteet ja kirkkaat silmät olivat tehneet hänestä kylän suloisimman, mutta Aelora ei
halunnut tulla muistetuksi pelkästään ulkonäöstään. Hän halusi olla seikkailija. Nähdä
maailmaa. Lähteä tästä kylästä, jossa ei tapahtunut koskaan mitään.
Hän puristi käsissään pergamenttia, johon oli kirjattu hänen ensimmäisen tehtävänsä
yksityiskohdat. "Kerää kymmenen kimppua hopeakukkaa." Täydellinen tehtävä aloittelijalle,
erityisesti hänelle, joka ei ollut taistelija vaan parantaja ja taikajuomien valmistaja. Kukaan
kylässä ei tuntenut yrttejä yhtä hyvin kuin hän. Seikkailijoiden killan virkailija oli neuvonut
häntä: "Muista jättää aina muutama kasvi kasvamaan. Jos otat kaiken, hopeakukka katoaa,
ja ilman sitä moni taikajuoma olisi mahdoton valmistaa."
Tehtävä oli helppo. Luola, josta kukat kasvoivat, sijaitsi lähellä kylää ja oli tunnettu
turvallisuudestaan. Hirviöitä ei juuri ollut, koska kilta huolehti alueen puhtaudesta. Jos jotain
vaarallista sattuisi löytymään, se olisi korkeintaan pieni ja helposti kukistettavissa, jopa
hänelle, joka ei ollut koskaan saanut kunnollista taistelukoulutusta.
Aelora oli kuullut sodasta. Siitä, kuinka haltijat taistelivat demoneita vastaan, kuinka rintama
oli kaukana. Mutta sota tuntui epätodelliselta. Se ei koskenut heitä, eikä ollut koskaan
koskettanut. Heidän kylänsä sijaitsi vuoren juurella, ja sen toisella puolella oli demonien
hallitsemaa aluetta, mutta jyrkät, pystysuorat seinämät ja syvät rotkot tekivät ylittämisestä
käytännössä mahdotonta. Kukaan ei ollut koskaan kuullut kenenkään edes yrittävän. Vain
lentämällä voisi päästä toiselle puolelle, eikä kukaan osannut lentää.
Tämä oli vain yksinkertainen retki. Pieni matka luolaan, yrtit koriin ja takaisin kotiin.
Ensimmäinen askel kohti seikkailijan elämää.
Aelora saapui luolan suuaukolle ja kurkisti sisään. Pimeys levisi syvälle vuoren uumeniin,
mutta siellä täällä hopeanhohto hehkui hämärässä, hopeakukka. Nimensä mukaisesti sen
heikko, hopeinen loiste paljasti sen sijainnin. Tämä luola tarjosi sille täydelliset olosuhteet:
kostea ilma, viileä lämpötila ja pehmeä maa, jossa sen juuret saivat kasvaa rauhassa.
Aelora nosti kätensä ja loihtii pienen valopallon leijumaan päänsä yläpuolelle. Pehmeä valo
täytti luolan seinämät, paljastaen hopeakukkien kasvupaikat. Hän hymyili itsekseen “Tämä
olisi helppo tehtävä”
Aelora astui luolaan, kyykistyi ja alkoi poimia kukkia varoen repimästä niitä juurineen. Hän oli
saanut jo useita kimppuja kokoon, kun hänen silmänsä osuivat kauempana olevaan
tummaan hahmoon. Se ei hohtanut, mutta sen ympärillä oleva maa erottui epäilyttävästi
muusta luolan lattiasta. Uteliaisuus voitti varovaisuuden. Hän nousi hitaasti ja asteli
varovaisesti lähemmäs.
Hän kumartui ja silmänsä laajenivat hämmästyksestä “veriruusu” Verenpunainen kukka,
jonka varresta tihkui punaista nestettä, kun sen kosketti. Tämä oli harvinainen löytö! Hän ei
ollut koskaan kuullut, että joku olisi löytänyt sitä tästä luolasta, tai mistään lähiseudulta.
Aelora tunsi taikajuomien ainesosat hyvin, ja veriruusun neste oli yksi arvokkaimmista.
Hän kaivoi muistiinpano välineensä esiin ja piirsi tarkan luonnoksen kukasta sekä merkitsi
sijainnin. Jos kilta ei vielä tiennyt tästä, he maksaisivat varmasti hyvin tällaisesta tiedosta.
Hän avasi pienen lasipullon ja keräsi huolellisesti nestettä, varoen vahingoittamasta kasvia
enempää kuin oli tarpeen.

"Tämä voisi olla tilaisuuteni aloittaa seikkailijan elämä kunnolla," hän mietti.
Aelora nousi ylös ja astui askeleen taaksepäin, mutta ei huomannut veriruusun nestettä, joka
oli valunut maahan. Hänen jalkansa lipesi. Kaikki tapahtui hetkessä.
Hän huudahti säikähtäneenä, yritti tarttua johonkin, mutta kädet haparoivat tyhjää. Hän
syöksyi taaksepäin, suoraan veriruusu köynnösten läpi ja putosi. Tämä ei ollut tarkoitus.
Hänen sydämensä hakkasi, ja hän ehti ajatella vain yhtä asiaa ennen kuin pimeys nielaisi
hänet "Ei täällä pitänyt olla pudotuksia!" Mutta se oli siinä. Pudotus, joka tuntui kestävän
ikuisuuden. Pudotus, joka lopettaisi hänen seikkailunsa ennen kuin se ehti edes alkaa. Ja
sitten. Isku.
Kylmä vesi iskeytyi hänen ympärilleen kuin kivimuuri, pysäyttäen hänen syöksynsä. Hän jäi
hetkeksi paikoilleen, shokin lamaannuttamana, ennen kuin hänen keuhkonsa muistuttivat,
että ilma oli loppumassa.
Hän yritti uida ylös, mutta missä suunnassa pinta oli? Hän potki, mutta jokin piti häntä kiinni.
Lohkareet. "Ei... en voi jäädä tänne..." Hän tempoi jalkaansa, mutta se ei liikkunut. Keuhkot
huusivat happea.
Viimeisillä voimillaan hän kiskaisi vielä kerran. Ja jalka irtosi. Hän potkaisi itsensä ylös,
tuntematta enää edes kivun lävistävää kylmyyttä. Mutta hän oli kadottanut suunnan. Hän
ampaisi ylöspäin, mutta väärään suuntaan.
Isku tuli yhtäkkiä. Hänen päänsä osui johonkin kovaan, ja kivulias tärähdys lävisti hänen
kallonsa. Hetken hän ei tuntenut mitään. Pimeys täytti hänen näkökenttänsä, ja kylmä vesi
tunkeutui hänen sieraimiinsa.
"Ei..." Hänen kehonsa veti refleksinomaisesti syvään henkeä, ja hän yski suunsa täyteen
vettä.
Vaistonvaraisesti hän potkaisi uudestaan, nyt enemmän säkällä kuin hallitusti. Tällä kertaa
hän osui avoimempaan kohtaan ja onnistui nousemaan pintaan. Hän haukkoi ilmaa
epätoivoisesti ja raahautui veden reunalle, puoliksi makaamaan lammen reunalle. Hänen
kehonsa ei jaksanut enempää, mutta ainakin hän oli elossa.
Hänen silmänsä olivat sumuiset, mutta jokin liikkui pimeydessä. Hän näki valoa... ja varjon
sen edessä. Hahmo lähestyi.
Ainoa ajatus, joka Aeloran mieleen mahtui, oli "Joku tuli pelastamaan minut." Aelora tunsi
painottomuuden tunteen. Häntä kannettiin.
Hän yritti avata silmänsä, mutta ne eivät totelleet. Äänet ympärillä kuuluivat vaimeina, kuin
veden alta. Hänen kehonsa keinui, joka askeleella pieni nytkähdys, mutta hän ei tuntenut
enää kylmyyttä.
Sitten kuului metallin kalahtava ääni, isku vasten jotain kovaa.
"Taistelu?" ajatus häilyi hänen mielessään, mutta haihtui, kuin hän ei olisi täysin ymmärtänyt
sen merkitystä.
Jälleen hänen kantajansa liikkui. Hetkittäin hän tunsi, kuinka hänet laskettiin maahan. Hän
yritti kohottaa päätään, mutta kaikki oli epätodellista. Hahmot liikahtivat pimeydessä, joskus
vain tummina varjoina, toisinaan kirkkaana välähdyksenä, terä osui lihaan, ja sitten taas liike

jatkui. "Ei täällä pitänyt olla hirviöitä."
Ajatus oli kuin muisto unesta. Hän ei ollut varma, sanoiko sen ääneen vai ajatteliko vain.
Hänen kehonsa oli liian raskas, eikä hän kyennyt keskittymään. Kaikki sulautui yhdeksi
pitkään jatkuvaksi hetkiseksi, hänet nostettiin, laskettiin, iskuja, varjoja, kylmä ilma, lämpö,
painottomuus... ja lopulta... pimeys.
Lämpö. Se oli ensimmäinen asia, jonka Aelora havaitsi.
Hänen kehonsa ei enää tuntunut kylmältä ja kankealta. Tulen lämpö hyväili hänen ihoaan, ja
ilmassa leijui ruokahalua herättävä tuoksu. Hänen silmänsä rävähtivät auki, ja hän jäi
hetkeksi vain tuijottamaan liekkejä, joiden valo heitti tanssivia varjoja kallion seinämille.
Hän makasi pehmeällä alustalla, karkeat, mutta lämpimät turkikset oli levitetty laavun suojiin,
ja kallionseinämä antoi tuulensuojaa. Oksaista kyhätty suoja ylettyi ylle, suojaten sateelta.
Kivistä muodostuneet istuimet kehystivät nuotiota, joka räiskyi iloisesti.
Aelora nousi hitaasti istumaan, hänen jäsenensä tuntuivat raskailta, ja päässä huimasi.
Hänen vatsansa ilmoitti itsestään nälän kouraisuna. Hän käänsi katseensa nuotiolle ja näki
jotain, mikä pysäytti hänet hetkeksi.
Tikun varressa nuotion yläpuolella paahtui kokonainen salamanteri. Sen punertava, lähes
kuparinen iho viittasi tulisalamanteriin, lajiin, joka ei elä kylän lähistöllä.
"Tulisalamanteri?" Aelora ajatteli hämmentyneenä.
Miten se oli mahdollista? Tämä alue oli liian kaukana niiden elinalueilta. Oliko hänen
pelastajansa kantanut mukanaan vanhaa ruokavarastoa jostain kaukaa? Vai oliko hän...
paljon kauempana kotoaan kuin osasi kuvitella?
Ajatus ei ehtinyt viedä häntä pidemmälle, kun hänen katseensa osui toiseen hahmoon.
Leirin reunalla, hieman varjoissa, istui hänen pelastajansa. Hänen kasvonsa pysyivät
piilossa, mutta tulen loimu heijastui hänen silmiinsä, jotka tarkkailivat Aeloraa rauhallisesti.
Aelora avasi suunsa, hänen äänensä oli käheä.
"Missä minä olen? Miksi en ole kylässäni?"
"Ei täällä ole yhtään kylää lähimainkaan." Hahmon ääni oli matala ja rauhallinen.
Sanat saivat Aeloran jähmettymään. "Ei lähimainkaan?" Ajatus oli absurdi.
"Mutta eihän sen pitäisi olla mahdollista, vastahan minä lähdin kylästäni..."
Hän kohotti katseensa ja huomasi puiden lomasta avautuvan maiseman, he olivat rinteessä.
Se ei ollut jyrkkä, mutta silti tarpeeksi korkealla, jotta näkymä laaksoon oli selkeä. Mikään
tässä ei ollut tuttua. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana?
Mystinen hahmo liikahti. "Ota ruokaa. Olet selvästi näännyksissä."
Aelora katsoi häntä hetken epäillen, mutta hänen vatsansa oli eri mieltä. Lopulta hän ojensi
kätensä ja tarttui tarjottuun ruokaan.
Aelora puraisi huultaan ja veti syvään henkeä. Hän halusi kysyä niin paljon, mutta sanat
takertuivat hänen kurkkuunsa. Lopulta hän pakotti itsensä puhumaan.

"Minun kyläni ei pitäisi olla kaukana. Se on vain muutaman tunnin matkan päässä...
etelässä."
Mystinen hahmo liikahti hieman, aivan kuin hänen kehonsa olisi jännittynyt hetkeksi.
"Etelässä?"
Hiljaisuus venyi. Aelora ei nähnyt hänen kasvojaan kunnolla, vain tulen loimussa piirtyvän
varjon, joka pysyi liikkumatta paikoillaan.
Sitten hahmo jatkoi, rauhallisesti, mutta kylmästi "Siellä ei ole mitään muuta kuin kuolemaa.
Miten edes olisit päässyt sieltä vuoren yli tänne?"
Aelora jähmettyi. "Vuoren yli?" Sana kaikui hänen mielessään. Ei... Ei, ei se voi olla totta.
Hän ei ollut ylittänyt vuoristoa. Se oli mahdotonta. Koko elämänsä ajan hänelle oli opetettu,
että vuori oli luonnollinen muuri haltijoiden ja demonien välillä. Sen pystysuorat seinämät,
loputtoman syvät rotkot, ne tekivät ylittämisestä mahdotonta kenellekään ilman lentokykyä.
Ja pohjoispuolella? Demonien valtakunta. Raakojen, murhanhimoisten olentojen maa, jossa
kukaan haltija ei voinut selvitä.
Aeloran sydän alkoi hakata. Ajatus iski häneen kuin salama. "Entä jos... tämä mies onkin
demoni?"
Ajatus oli kuin myrkkyä. Se tunkeutui hänen mieleensä, piiloutui jokaisen hänen lihaksensa
väliin ja sai hänen ihonsa kihelmöimään. Mutta ei. Se ei voinut olla totta. Jos tämä todella
olisi demoni... hän ei olisi enää elossa.
Aelora tunsi kauhun kouraisun sisällään, mutta pakotti itsensä hengittämään tasaisesti. Hän
katseli ympärilleen. Aurinko oli laskemassa, ja vuoriston jyrkät huiput piirtyivät tummana
taivasta vasten.
Tämä oli todellinen todiste. Hän ei ollut siellä, missä hänen piti olla. Hän oli todella demonien
alueella.
Mystinen hahmo kumartui hieman nuotion yli, mutta hänen kasvonsa pysyivät osittain
varjossa. Tuli valaisi vain hänen leukansa terävät ääriviivat, mutta mitään muuta ei voinut
erottaa kunnolla.
Aelora ei ollut varma, oliko se vain väsymystä vai jotain muuta, mutta jokin tämän pelastajan
olemuksessa sai hänen niskavillansa nousemaan. Hänen liikkeensä olivat liian hallittuja, liian
rauhallisia, kuin joku, joka oli tottunut siihen, että häntä tarkkailtiin.
Aelora puristi huomaamattaan sormensa nyrkkiin.
"Syö." Hänen pelastajansa ojensi hänelle lihan palan tikussa.
Aelora epäröi. Hän ei tiennyt, oliko kyse vain uupumuksesta vai jostain muusta, mutta jokin
tässä tilanteessa tuntui... väärältä.
"Syö", hahmo toisti, tällä kertaa hieman vaativammin.
Aelora tunsi olonsa ahdistuneeksi. Hänen kehonsa kertoi hänelle, ettei hän voinut luottaa
tähän hahmoon, mutta hänen järkensä sanoi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa. Hän ei
voinut jäädä tänne heikkona ja nälkäisenä.

Hän tarttui hitaasti lihan palaseen ja maistoi sitä. Sen savuinen maku levisi hänen suuhunsa,
mutta hänen vatsansa oli niin kireällä pelosta, että hän oli varma oksentavansa hetkenä
minä hyvänsä.
"Levähdä tänä yönä täällä", mystinen hahmo sanoi, tällä kertaa pehmeämmin, mutta hänen
äänensä ei silti paljastanut mitään.
Aelora ei vastannut. Hän laski katseensa ja keskittyi vain syömiseen. Mutta hänen
mielessään jyskytti yksi ajatus, josta hän ei päässyt eroon. “Kuka hän oikein on?”
Hänen pelastajansa oli vahva. Hän oli kantanut Aeloran pois vaarasta, taistellut hirviöitä
vastaan ilman pelkoa ja nyt käski häntä syömään ja lepäämään, aivan kuin se olisi hänelle
itsestäänselvää. Hänen äänensä ei kuulostanut vihamieliseltä, mutta siinä oli jotain... väärää.
Aelora tiesi, ettei hän voisi paeta. Ei vielä. Ei tänä yönä. Mutta hänen mielessään yksi ajatus
kasvoi varmemmaksi jokaisella hetkellä. Jos hän todella on demoni, miksi minä olen vielä
elossa?
Aamulla, kun Aelora heräsi, kaikki tuntui ensin hetken normaalilta. Sitten todellisuus iski.
Hän ei ollut kotona. Hän ei ollut kylässään, eikä missään tutussa paikassa. Ja hänen
pelastajansa, tämä tuntematon hahmo, istui nuotion äärellä valmistamassa aamiaista, kuin
kuka tahansa matkalla oleva seikkailija.
Mutta jokin oli erilaista.
Hänen silmänsä tarkentuivat, ja nyt, päivänvalossa, hän näki tämän olennon kasvot
kunnolla. Tummat, terävät piirteet. Mustat silmät. Punaiset pupillit.
Aelora tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Demoni.
Hänen kehonsa jännittyi. Kaikki haltioiden opetukset iskivät hänen mieleensä kuin nuoli
rintaan. Sarvet olivat ehkä poissa, mutta silmät, niistä ei voinut erehtyä.
Hän makasi paikoillaan, sydän tykyttäen rinnassa. Pakokauhu alkoi nousta. Hän ei pystynyt
liikkumaan.
Mutta sitten, jokin tuttu tuoksu kantautui hänen nenäänsä. Se tunkeutui hänen pelkonsa läpi,
sai hänet hetkeksi unohtamaan tilanteensa. Kala?
"Kalaa?" Aelora kysyi varovasti, ääni lähes kuiskauksena.
Demoni kohotti katseensa ja hymähti huvittuneena. "Kyllä, kalaa. Ravitsevaa ja helppoa
ruokaa täällä päin."
Aelora tuijotti häntä epäuskoisena. Hän ei voinut käsittää, mitä näki. Demoni söi kalaa? Ei
raakaa lihaa, ei haltijan lihaa, ei mitään, mikä sopisi haltijoiden tarinoihin julmista pedoista,
jotka nautiskelivat kärsimyksestä.
Ei, tämä demoni oli paistanut kalan huolellisesti tikun varassa, aivan kuin kuka tahansa
seikkailija. Se oli... liian normaalia.
Aeloran ajatukset pyörivät villinä. Tämä oli ansa. Tietenkin se oli ansa. Hän yritti saada
hänet rentoutumaan, tekemään hänet varomattomaksi. Hän aikoi lihottaa hänet ennen
kuin... Ennen kuin syö minut.

Järkytys iski raskaana hänen rintaansa, ja ennen kuin hän ehti estää itseään, hänen
vatsansa kääntyi ympäri. Hän kierähti nopeasti sivuun ja oksensi.
Kylmä hiki nousi otsalle, ja hänen kehonsa vapisi.
Zareth ei liikahtanutkaan. Hän katseli häntä hetken ja sitten totesi rauhallisesti: "Mikä on
vointisi? Toivottavasti parempi kuin eilen."
Aelora hengitti raskaasti, mutta ei vastannut. Hän ei tiennyt, miten vastata. Miksi hän ei ollut
jo kuollut?
Kaikki, mitä hän oli kuullut demoneista, sanoi, että hänen olisi pitänyt olla kuollut jo eilen
illalla. Tai ehkä jopa eilen aamulla.
Mutta tämä demoni oli pelastanut hänet. Hoitanut häntä. Ruokkinut häntä. Se ei tehnyt
järkeä.
Hän tunsi, kuinka paniikki ja epäusko kietoivat häntä yhä tiukemmin otteeseensa.
Eihän demonit ole lempeitä. Vai onko tämä poikkeus?
Aelora ei voinut enää pidätellä itseään. Hänen äänensä vapisi, kun hän esitti kysymyksen,
joka oli piinannut häntä koko yön.
"Miksi pelastit minut? Lihottaaksesi minut ennen kuin syöt minut?"
Hän kuuli omat sanansa ja tunsi, kuinka kylmä häpeän aalto kulki hänen kehonsa läpi. Mutta
hän ei voinut vetää sanojaan takaisin. Hän oli jo sanonut sen.
Demoni pysähtyi hetkeksi ja katsoi häntä pitkään. Hänen ilmeensä ei muuttunut. Ei raivoa, ei
halveksuntaa, vain hiljaisuutta.
Aelora odotti kylmää, raakaa vastausta. Jotain, joka todistaisi hänen pelkonsa oikeiksi.
Mutta kun demoni puhui, hänen äänensä oli matala ja vakaa. "En aio syödä sinua."
Hän lausui sanat yksinkertaisesti, ilman pakkoa. Ei loukkaantuneena, ei ivallisesti.
Sitten hän jatkoi. "Minusta kenenkään älyllisen ei pidä kuolla yksin, vaan rakkaidensa
ympäröimänä."
Aelora ei hengittänyt. Sanat iskivät kuin salama kirkkaalta taivaalta, hän pystyi vain
ajattelmenaa “Mitä?” Se, mitä hän juuri oli kuullut, ei voinut olla totta.
Demonit eivät sanoneet tuollaisia sanoja. Tämä oli jotain, minkä olisi pitänyt tulla sankarin,
papin tai jumalattaren suusta, mutta ei demonin. Ei olennon, jonka hän oli kuvitellut
verenhimoiseksi hirviöksi.
Hänen mielensä oli kaaoksessa. Kaikki, mitä hän oli uskonut, tuntui yhtäkkiä väärältä. Miksi
tämä demoni puhui noin?
Demoni istui rauhallisesti nuotion äärellä, kuin ei olisi edes tajunnut, millaisen myrskyn hän
oli Aeloran sisällä herättänyt.
Aelora ei pystynyt vastaamaan. Hän vain tuijotti häntä, yrittäen ymmärtää.
Demoni kääntyi hänen puoleensa ja sanoi lopulta yksinkertaisesti "Zareth."

Aelora räpäytti silmiään.
"Nimeni siis," Zareth lisäsi kuin olisi vain ohimennen muistanut mainita asian.
Aeloran hengitys oli tiheää "Heillä on nimet?"
Ajatus iski häneen kuin kylmä terä. Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä. Hänelle oli aina
opetettu, että demonit olivat petoja, jotain muuta, jotain alempaa. Mutta tämä... Tämä ei ollut
vain demoni. Tämä oli joku.
Hän katsoi Zarethia uusin silmin, mutta pelko ei ollut täysin poissa. Tämä oli liian paljon
yhdelle päivälle.
Sitten, ennen kuin hän ehti estää itseään, hän sanoi hiljaa "Aelora."
Se oli vaistomainen reaktio, kuin sydän olisi ehtinyt tehdä päätöksen ennen häntä.
Heti, kun sanat lähtivät hänen huuliltaan, hän tajusi mitä oli tehnyt. Hän oli kertonut nimensä
demonille. Mutta kun hän katsoi Zarethia, hän ei nähnyt pilkkaa, eikä voitonriemua.
Ainoastaan hyväksynnän.
Zareth katsoi häntä hetken hiljaa, kuin pohtien, miten muotoilisi kysymyksensä. Lopulta hän
esitti sen yksinkertaisesti "Onko totta, että haltiat janoavat sotaa ja tekevät kaikkensa
jatkaakseen sitä?"
Aelora jähmettyi, ei voinut uskoa kuulemaansa.
Sana sanalta kysymys upposi syvemmälle hänen mieleensä. Hän tunsi, kuinka hänen
kehonsa jännittyi ja rintakehää alkoi puristaa. "Mutta haltiathan..." hän aloitti, ääni värähtäen.
Sitten hänen äänensävynsä muuttui, se vahvistui, terävöityi. "Me rakastamme rauhaa!"
Hän kuuli oman äänensä, mutta ei enää välittänyt. Hän ei voinut hyväksyä tuollaista väitettä.
Se oli typerä. Absurdi. Täyttä valhetta. "Emme sotaa!"
Sanat lähtivät suustaan voimakkaina, lähes vihaisesti. Hän ei ollut koskaan ennen korottanut
ääntään tällä tavalla kenellekään. Mutta nyt hän teki sen. Hetken hiljaisuus täytti ilman.
Aelora hengitti raskaasti, kuin olisi vasta tajunnut, mitä oli sanonut, ja kenelle.
Zareth ei vastannut heti. Hän ei näyttänyt loukkaantuneelta eikä edes yllättyneeltä. Hän vain
katsoi Aeloraa, silmissään tietty hiljainen ymmärrys. Sitten hän sanoi matalalla, rauhallisella
äänellä "Uskon, että kummallakin puolella valehdellaan siitä, millainen toinen puoli on
todellisuudessa."
Aelora ei osannut vastata. Hänen mielessään jokin särkyi. Se oli liian yksinkertainen
vastaus, mutta samalla liian oikea.
Hän oli aina kuvitellut maailman mustavalkoiseksi, haltiat olivat hyviä, demonit pahoja. Näin
oli aina opetettu. Tämä oli totuus. Mutta... mitä jos se ei ollut?
Mitä jos hänen kansansa oli valehdellut hänelle?
Aelora ei ollut koskaan kyseenalaistanut sitä aiemmin. Hän oli uskonut, koska hänen oli
sanottu uskovan.

Mutta nyt. Nyt, kun hän istui demonin leirissä, demonin pelastamana, demonin tarjoaman
ruoan äärellä, hän ei enää ollut varma mistään.
Ja tuo epävarmuus oli pelottavampaa kuin yksikään demoni. Hän ei tiennyt, ketä vihata.
Mutta hän tiesi yhden asian. Hänen vihansa ei kohdistunut Zarethiin.
Aelora avasi suunsa. Aluksi sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, mutta lopulta ne alkoivat
virrata ulos, kuin pato, joka ei enää jaksanut pidättää vettä. Hän kertoi kaiken.
Kuinka hän oli saanut tehtävän. Kuinka se tuntui aluksi niin helpolta. Vain muutama yrtti, ja
pieni retki luolaan. Kuinka hän oli halunnut ottaa enemmän, vain itselleen, ja kuinka tuo yksi
hetken päätös oli suistanut kaiken kaaokseen.
Hän kertoi putoamisesta. Kuinka maailma oli hetkessä kadonnut hänen altaan. Kuinka kylmä
vesi oli tuntunut iskuna keuhkoihin, kuinka hän oli taistellut, sokeana, voimattomana,
varmana kuolemastaan. Hän kertoi, miten Zareth oli löytänyt hänet.
Ja vaikka hän ei sanonut sitä ääneen, vaikka hän ei vieläkään halunnut myöntää sitä edes
itselleen. Hän tiesi, että ilman tätä demonia hän olisi jo kuollut.
Zareth kuunteli. Hän ei sanonut mitään, ei keskeyttänyt, ei kysynyt tarkennuksia. Hän vain
kuunteli. Kun Aelora lopulta vaikeni, Zareth nojautui taaksepäin ja katseli Aeloraa.
"Sinä putosit", hän totesi lopulta. Aelora nyökkäsi. "Joo... ja luulin kuolevani."
"Et ole ensimmäinen, joka on pudonnut siellä", Zareth sanoi, ja Aelora kohotti kulmiaan.
"Hetkinen... tiedätkö sinä tästä paikasta?"
Zareth pudisti päätään. "Tiedän vain, että ne, jotka ovat pudonneet... eivät koskaan ole
palanneet takaisin."
Aeloran sydän jätti lyönnin välistä. "Mitä tarkoitat?"
Zareth hieroi leukaansa. "Tunnelit eivät ole suoria. Ei ole helppoa kulkea niiden läpi... ellei
tipahda alas tai kiipeä ylös."
Aelora tunsi vilunväristyksen kulkevan selkärankaansa pitkin. "Mutta..." Hän hapuili
sanojaan. "Miksi kukaan ei ole koskaan löytänyt niitä?"
"Koska kukaan ei ole etsinyt alhaalta ylöspäin, tai ylhäältä alaspäin", Zareth sanoi
yksinkertaisesti.
Aelora nielaisi. Tämä ei ollut vain yksi tavallinen tunneli. Tämä oli reitti, joka oli aina ollut
olemassa, mutta jota kukaan ei ollut tajunnut käyttää. Tai ainakaan kukaan ei ollut palannut
kertomaan siitä.
Hiljaisuus laskeutui. Aelora tunsi kylmien väreiden kulkevan selkärankansa läpi. Jokin oli
muuttunut. Jos tunnelin olemassaolo oli ollut piilossa kaikilta, mitä muuta oli voinut jäädä
huomaamatta?
Hän tiesi sen nyt. Hän ei enää pelännyt. Ei ainakaan samalla tavalla kuin aiemmin.
Hänen epäilyksensä eivät olleet kadonneet. Ei, ne olivat nyt vain eri muotoisia. Hän ei enää
pelännyt Zarethia, mutta hän pelkäsi omaa tietämättömyyttään.
Ja ensimmäistä kertaa elämässään hän tajusi, että hän ei ehkä tiennyt mitään.
Kun aamu koitti, Aelora ja Zareth istuivat vielä hetken nuotion äärellä. Ilma oli viileä, mutta

metsä heräsi hitaasti eloon ympärillä.
"Olen ajatellut..." Aelora aloitti epäröiden.
Zareth nosti katseensa. "Mitä?"
Aelora puristi käsiään yhteen. "En tunne tätä aluetta ollenkaan. Jos lähden yksin, en ehkä
koskaan löydä tietä kotiin. Mutta jos pysyn kanssasi... hetken vain"
Zareth katsoi häntä hetken hiljaa. Aelora odotti torjumista, mutta sitten Zareth huokaisi ja
käänsi katseensa pois. "Et pelkää enää minua?"
Aelora mietti hetken. Hän oli jo nähnyt, että Zareth ei ollut kuten ne demonit, joista hänelle oli
kerrottu. "En tiedä pelkäsinkö sinua vai sitä, mitä luulin sinun olevan."
Zareth naurahti kuivasti. "Hyvä vastaus." Hän nousi seisomaan ja katsoi metsän suuntaan.
"Tulen kulkemaan länteen. En tiedä, löydätkö sen avulla kotisi, mutta jos haluat seurata, en
estä sinua."
Aelora nousi myös. "Kiitos" hän sanoi hiljaa. Niin he lähtivät matkalle yhdessä.
Ensimmäiset päivät olivat täynnä hiljaisuutta ja varovaisuutta. Aelora yritti ymmärtää, miksi
Zareth oli sellainen kuin oli. Zareth taas tuntui välttelevän liikaa puhumista itsestään, mutta
suostui lopulta kertomaan Aeloralle demoneista, ei siitä, mitä ihmiset ajattelivat heistä, vaan
siitä, mitä he oikeasti olivat.
Matka kulki vuorten juurta pitkin, ja vähitellen Aelora ja Zareth alkoivat rentoutua toistensa
seurassa. Iltaisin he istuivat nuotion äärellä ja jakoivat tarinoitaan. He eivät enää olleet haltia
ja demoni. He olivat vain kaksi matkaajaa, jotka etsivät omaa paikkaansa maailmassa.
Lopulta, eräänä aamuna, he saapuivat laaksoon. Se oli kuin unelmien maisema, vehreä,
täynnä kukkia ja lintujen laulua. Aelora ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Kun he saapuivat laaksoon, Aelora tunsi jotain, mitä hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan,
rauhaa.
Paikka oli kaunis. Kukat värjäsivät niityt kirkkaiksi, puro solisi rauhallisesti, ja metsä ympärillä
tuntui tarjoavan suojan kaikilta maailman murheilta. Se tuntui kodilta, vaikka hän oli ollut
siellä vain hetken.
Aelora ei voinut olla hymyilemättä, kun hän katsoi maisemaa. "Tämä... Tämä on ihmeellistä",
hän kuiskasi.
Zareth seisoi hänen vierellään, kädet ristittyinä rinnalleen. "Tämä on ollut turvapaikkani jo
jonkin aikaa", hän sanoi.
Aelora kääntyi katsomaan häntä. "Sinulla on ollut paikka, jota voit kutsua kodiksi?"
Zareth nyökkäsi hitaasti. "Ei aivan. Mutta täällä minua ei ole koskaan etsitty. Täällä olen
saanut olla rauhassa."
Aelora tunsi oudon tunteen rinnassaan, se ei ollut enää vain kiitollisuutta Zarethiä kohtaan.
Se oli jotain syvempää, jotain, jota hän ei ollut osannut odottaa.
Hän tajusi sen nyt.
Hän ei halunnut lähteä.

Hän ei halunnut etsiä tietä takaisin kyläänsä, maailmaan, jossa häntä oli opetettu
pelkäämään. Hän halusi olla täällä, missä hän tunsi olevansa turvassa.
Mutta voisiko hän todella sanoa sen ääneen?
Hän epäröi, pureskeli sanojaan, mutta lopulta rohkaistui.
"Haluan jäädä", hän sanoi hiljaa.
Zareth katsoi häntä, ja ensimmäistä kertaa Aelora näki demonin silmissä jotain, mitä hän ei
ollut osannut odottaa, pelkoa. Ei pelkoa vaarasta, vaan pelkoa siitä, ettei tämä voisi olla
todellista.
"Sinä... haluat jäädä?" Zareth kysyi, äänessään epäuskoa.
Aelora nyökkäsi. "Haluan viettää loppuelämäni kanssasi."
Zareth ei vastannut heti. Hän vain katsoi Aeloraa, kuin yrittäisi etsiä merkkejä siitä, että tämä
vain pilaili. Mutta Aeloran katse oli vakaa.
Lopulta Zareth hymyili, hymy, joka oli pieni mutta todellinen. "Myös minä", hän sanoi.
Se hetki muutti kaiken.
Aluksi he rakensivat vain yksinkertaisen leirin, mutta viikkojen kuluessa siitä tuli enemmän
kuin vain tilapäinen suoja. He rakensivat pienen majan, sitten puutarhan. Päivät kuluivat
työtä tehden ja iltaisin he istuivat nuotion äärellä, puhuen maailmasta, jonka olivat jättäneet
taakseen. Aelora ei enää ajatellut paluuta. Tämä oli nyt hänen elämänsä.