Vuosien kuluessa Aeloran ja Zarethin elämä vakiintui. Heidän välilleen syntyi syvä
luottamus, joka ajan myötä muuttui rakkaudeksi. Mitä enemmän he jakoivat elämänsä, sitä
selvemmäksi kävi, että he olivat valinneet polun, jolta ei ollut paluuta. Aelora ei enää
kaivannut takaisin haltioiden maailmaan, eikä Zareth enää nähnyt itseään osana demonien
yhteisöä. He olivat vain kaksi sielua, jotka olivat löytäneet turvan toisistaan ja laaksosta, joka
oli heidän kotinsa.
Eräänä päivänä Aelora huomasi muutoksen itsessään. Uupumus, pahoinvointi ja outo lämpö
sydämessä, hetki, jolloin hän ymmärsi kantavansa uutta elämää. Kun hän kertoi Zarethille,
demonin kasvoilla vilahti hetken pelko, ei sen takia, että hän ei olisi halunnut lasta, vaan
koska hän ei tiennyt, millainen heidän lapsensa tulisi olemaan. Yhdistelmä haltiaa ja
demonia, kahden maailman välissä.
Kun synnytys koitti, laakso oli hiljainen. Vain tuuli kulki puiden lomassa ja puro solisi
kaukana metsän suojissa. Aelora ponnisteli tuntemattoman edessä, Zareth hänen rinnallaan,
silmissään aito huoli ja pelko siitä, että kaikki voisi mennä pieleen. Mutta kun lapsen
ensimmäinen itku halkoi ilmaa, Zareth tunsi kehossaan jotain, mitä ei ollut koskaan kokenut,
helpotuksen ja ilon, jotka tuntuivat voimakkaampina kuin mikään muu.
Poika sai nimekseen Lior. Hän oli perinyt äitinsä hopeanvaaleat hiukset, mutta hänen ihonsa
oli tummempi kuin kummankaan vanhempansa, kuin se olisi ollut yhdistelmä heidän
molempien verenperinnöstä. Hänen silmänsä olivat demonien, mustat, joissa hehkui
punaisten pupillien kiilto, mutta ne eivät olleet kylmät tai uhkaavat, vaan täynnä viattomuutta
ja uteliaisuutta.
Kun Aelora piteli poikaansa ensi kertaa, hän tunsi, että kaikki heidän tekemänsä päätökset
olivat johtaneet tähän hetkeen. Hän ei tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta hän oli
varma yhdestä asiasta: Lior ei kasvaisi vihan tai pelon ympäröimänä. Hän saisi tietää
molemmista maailmoista, mutta hänen ei koskaan tarvitsisi valita puoltaan.
Zareth seisoi vierellä ja katseli poikaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen katseessaan
oli jotain uutta, lupaus, että hän tekisi kaikkensa suojellakseen tätä uutta elämää.
Liorin syntymä ei ollut vain uuden elämän alku. Se oli uuden aikakauden alku, vaikka kukaan
ei vielä tiennyt, mitä se todella merkitsisi.
Lior kasvoi nopeasti, ja jo varhaisesta iästä lähtien hän oli täynnä uteliaisuutta. Hän halusi
tietää kaiken ympäröivästä maailmasta, eikä hän tyytynyt pelkkiin vastauksiin, hän halusi
nähdä, tuntea ja kokea kaiken itse.
Hänen äitinsä Aelora opetti hänelle kasveista, taikuudesta ja luonnon rytmistä. Hän näytti
Liorille, kuinka maailma oli täynnä pieniä ihmeitä, jotka odottivat löytäjäänsä. Zareth
puolestaan opetti häntä metsästämään, liikkumaan huomaamattomasti ja lukemaan
ympäristöään. Hän antoi Liorille selviytymisen taidon ja ymmärryksen siitä, kuinka maailma
voi olla sekä kaunis että armoton.
Lior ei ollut koskaan pelännyt kysyä, miksi tähdet loistivat, miksi purot virtasivat, miksi hänen
silmänsä olivat erilaiset kuin äitinsä. Hän halusi ymmärtää sekä haltioiden että demonien
maailmaa, mutta myös sitä, mihin itse kuului.