Kun hän täytti kymmenen, hänen uteliaisuutensa oli kasvanut entistä suuremmaksi. Hän ei
enää tyytynyt pelkkiin tarinoihin haltioista ja demoneista, hän halusi nähdä heidän kylänsä
omin silmin.
Siksi hänen toiveensa syntymäpäivälahjaksi ei ollut yllätys.
"Haluan nähdä haltia- ja demonikylät itse," hän sanoi vanhemmilleen vakavana.
Aelora ja Zareth katsoivat toisiaan huolissaan. He tiesivät, että maailma Liorin ympärillä oli
täynnä salaisuuksia, mutta myös vaaroja. He olivat suojelleet häntä kaikilta sodan varjoilta,
mutta voisivatko he suojella häntä ikuisesti?
Lior oli jo voimakkaampi kuin moni aikuinen. Hän liikkui metsissä sulavasti, hänen aistinsa
olivat terävät, ja hänen kykynsä ymmärtää taikuutta ja selviytyä yksin olivat vaikuttavia.
Mutta maailma oli arvaamaton.
He tiesivät, että tämä hetki tulisi vielä jonain päivänä.
He eivät vain olleet odottaneet sen tulevan näin pian.
Liorin matka haltioiden kylään oli täynnä odotuksia ja toiveita. Hän oli kuullut äidiltään
tarinoita haltioiden kauniista metsistä ja heidän harmonisesta elämästään. Hän halusi nähdä
sen kaiken itse. Hän halusi tuntea, että hän kuului johonkin.
Kun Aelora ja Lior saapuivat kylään, osa haltioista tunnisti Aeloran välittömästi. He eivät
kyseenalaistaneet hänen poissaoloaan, päinvastoin, he iloitsivat siitä, että hän oli hengissä
ja oli palannut heidän pariin. Se tuntui aluksi Liorista hyvältä merkiltä.
Mutta ilo kesti vain hetken.
Haltioiden kylän mahtavin velho oli tarkkasilmäinen. Hän näki heti, että Liorin ulkonäkö ei
ollut aito, että hänen muodossaan oli jotain, mikä ei kuulunut haltioiden joukkoon. Hetken
tarkasteltuaan velho murtautui Liorin illuusion läpi.
Kaikki pysähtyi.
Haltioiden ilmeet muuttuivat ensin epävarmoiksi, sitten kauhistuneiksi. Kylän hiljaisuus oli
painostava, ja Lior tunsi, kuinka hänet työnnettiin pois pelkällä katseella. Hän ei ollut enää
yksi heistä, hän ei koskaan ollutkaan ollut.
Sitten ensimmäinen ääni rikkoi hiljaisuuden. "Mitä tämä... olento tekee täällä?" Se ei ollut
kysymys, vaan syytös.
Jahtaus alkoi lähes välittömästi. Haltioiden yhteisö, joka vielä hetki sitten oli näyttänyt niin
rauhanomaiselta, oli nyt muuttunut hänen vainoojikseen. Aelora ja Lior joutuivat
pakenemaan kylästä henkensä edestä. Metsä, joka oli aiemmin tuntunut kutsuvalta, muuttui
ansojen ja varjojen labyrintiksi. He eivät ehtineet edes puolustautua, heidän oli vain juostava.
Vasta kun he saavuttivat vuoriston, Lior tunsi helpotusta. Haltijat eivät tunteneet maastoa
yhtä hyvin kuin he. He olivat turvassa, ainakin hetkeksi.
Kun he lopulta palasivat kotiin, Zareth kuunteli vakavana heidän kertomustaan. Hän ei
näyttänyt yllättyneeltä, vain surulliselta.
"Tiesin, että tämä päivä tulisi", hän sanoi lopulta. "Mutta en halunnut sen tulevan näin

nopeasti."
Lior ei sanonut mitään. Hän tunsi ensimmäistä kertaa elämässään, että hän ei kuulunut
mihinkään.
Mutta hän ei ollut vielä valmis luovuttamaan.
Seuraava pysähdyspaikka oli demonien kylä.
Zareth ja Lior kulkivat yhdessä demoni kylään, jossa Lior odotti jotain erilaista. Hän ei enää
unelmoinut kuuluvansa johonkin, hän halusi vain vastauksia.
Demonien kylä oli kaikkea muuta kuin mitä Lior oli kuvitellut. Se ei ollut synkkä ja pelottava,
vaan täynnä loistoa. Kultaiset ja hopeiset koristeet kimaltelivat rakennusten seinillä, torit
olivat täynnä eksoottisia esineitä, ja ilma oli täynnä hienostuneita keskusteluja.
Mutta tunnelma oli painostava.
Kaikki demonit olivat kohteliaita ja ystävällisiä, mutta samalla kylmiä ja etäisiä. Keskustelut
olivat kuin kaksiteräisiä miekkoja, sanoissa oli kauneutta, mutta niiden takana piili jatkuva
nokkeluuden ja hierarkian peli.
Kun Lior kysyi Zarethilta hänen vanhoista ystävistään, hänen isänsä ilme synkkeni.
"Kaikki tuttuni ovat kuolleet sodassa," Zareth sanoi hiljaa. "Emme halua sinulle samaa
kohtaloa. Siksi asumme kaukana kaikista."
Lior ei kysynyt enempää.
Mutta hän tunsi sen.
Hän ei kuulunut tännekään.
Zareth ja Lior pysähtyivät kukkulalle, jolta heidän kotinsa oli aina ollut näkyvissä. Mutta
siellä, missä heidän suojaisa laakso oli ollut, ei ollut enää mitään. Ei vihreitä puita, ei puroa,
ei turvapaikkaa. Vain tuli. Sen punainen hehku sokaisi, ja musta savu peitti tähdet.
Lior ei saanut hengitettyä.
Sitten hän kuuli huudon.
"Zareth! Rakas! Meidän pitää lähteä! Haltijat löysivät meidät!"
Ääni oli täynnä kauhua, ja Lior tunnisti sen välittömästi. Aelora.
Zareth ei epäröinyt. Hän kiskaisi Liorin mukaansa ja syöksyi rinnettä alas, suoraan palavan
metsän varjoihin. Aelora oli hengissä, mutta kuinka kauan? Oliko liian myöhäistä?
He eivät päässeet pitkälle.
Väijytys iski kuin terä, joka oli hiottu huippuunsa.
Haltijoiden jouset lauloivat, ja ilma täyttyi nuolista. Lior kuuli, kuinka hänen äitinsä huusi,
mutta hän ei nähnyt häntä enää. Kaikki tapahtui liian nopeasti. Hän vain juoksi, hänen
isänsä veti häntä perässään, ja sitten –
Viiltävä, terävä ääni.
Lior kääntyi. Zareth ei juossut enää.

Hänen isänsä seisoi hetken paikoillaan, silmät laajoina, ja sitten hänen päänsä lensi ilmaan.
Lior tuijotti. Hänen aivonsa kieltäytyivät ymmärtämästä, mitä hän näki.
Mutta Zarethin pää putosi maahan, ja hetken ajan, vain hetken, Lior näki sen silmissä
elämän viimeiset rippeet. Hymyn.
Hymyn, joka ei ollut kivuton, mutta se oli tarkoitettu hänelle. Viimeinen ele, jonka hänen
isänsä kykeni tekemään.
Lior ei muistanut hengittää.
Kun hän käänsi katseensa, hänen äitinsä seisoi yhä. Hän oli täynnä nuolia. Niitä oli niin
paljon, että hänen vaatteensa eivät enää olleet vihreät, vaan verensiniset. Jotkut nuolista
olivat menneet läpi, kärjet törröttivät hänen selästään. Jotkut olivat pysähtyneet kylkiluihin,
lihaan, syvälle sisälle.
Mutta hän eli yhä.
Liorin katse kohtasi hänen äitinsä.
Aelora avasi suunsa, mutta mitään ei tullut ulos. Hän yritti astua eteenpäin, kohti Lioria,
hänen kätensä kohosi, aivan kuin hän olisi halunnut koskettaa häntä. Mutta hänen kehonsa
ei totellut enää.
Hän kaatui.
Ja silloin Liorin maailma repesi kahtia.
Hän ei muistanut, kuinka hän pakeni. Hän ei muistanut, kuinka hän juoksi, kompuroi, luisui
alas jyrkännettä. Hän ei muistanut, kuinka oksat repivät hänen ihoaan, kuinka mustaa
nestettä valui hänen kasvoilleen, oliko se hänen omaa verta vai jotakin muuta, hän ei tiennyt.
Hän ei tiennyt mitään. Hän vain tiesi, että hän oli yksin.
Lior piiloutui syvälle vuoriston pimeyteen. Kivi oli kylmää, eikä hänen kehonsa enää tärissyt,
hän oli liian tyhjä tunteakseen mitään.
Mutta hänen mielessään hänen äitinsä ja isänsä kuolivat uudelleen. Ja uudelleen. Ja
uudelleen.
Joka kerta hän näki isänsä pään putoavan. Joka kerta hän näki äitinsä kaatumassa maahan,
käsi ojennettuna häntä kohti.
Hänen aivonsa eivät antaneet hänelle rauhaa.
Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ei tullut ulos. Ei ollut sanoja kuvaamaan tätä tuskaa.
Ei enää tunteita.
Jokin hänen sisällään murtui.
Hänestä tuli kylmä.
Hänestä tuli varjo.
Ja siinä pimeässä, hän vannoi valan.
"Minä hävitän heidät. Haltijat. Demonit. Koko tämän maailman, jos se on tarpeen. Minä en

anna anteeksi."
Hän ei itkenyt enää. Hän ei ollut enää lapsi.
Lior, joka oli nyt pelkkä varjo entisestä itsestään, teki suunnitelman. Ei tunteen pohjalta, vaan
kylmän loogisesti. Hän tarvitsi voimaa. Hän tarvitsi taitoja. Hän tarvitsi opettajan.
Illuusio-taikuus oli hänen ensisijainen aseensa. Hän testasi sitä jokaisessa kylässä, jossa
kävi, kuinka pitkään hän pystyi sulautumaan joukkoon? Milloin joku alkoi epäillä? Hän hioi
naamiotaan, kokeili eri kasvoja ja olemuksia. Aina kun illuusio petti ja joku huomasi hänessä
jotain outoa, hän pakeni ja alkoi alusta.
Yöt hän vietti metsissä, luolissa ja raunioissa. Yksin. Hän metsästi, ei vain selviytyäkseen,
vaan parantaakseen refleksejään. Hän käytti jokaisen taistelun tilaisuutena oppia, mukautua,
kehittyä. Hänen liikkeensä muuttuivat nopeammiksi, vaistonsa terävämmiksi, lihakset
voimakkaammaksi. Hän alkoi ymmärtää, miten maailma hengitti, missä ihminen säikähtää,
missä haltija pysähtyy kuuntelemaan, missä kääpiö jää arvioimaan riskejä. Jokaisena iltana
teki harjoituksia niin teknisesti kuin lihasharjoituksilla vahvistaakseen mahdollisuuksia
maailmassa.
Viikkojen kuluttua hän päätyi ihmisten suuren kaupungin laitamille. Siellä hän kuuli
ensimmäistä kertaa itsestään. Etsintäkuulutus. "Pimeä haltija. Tunnistettavissa mustista
silmistään ja yliluonnollisista kyvyistään. Vaarallinen. Ilmoita lähimmälle vartijalle."
Lior katseli pergamenttia, jossa ei ollut kuvaa, vain sanat, jotka tuntuivat polttavan hänen
ihoaan. Sana oli levinnyt.
Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset pelkäsivät pimeitä haltijoita, tai edes mitä se nimitys
oikeastaan tarkoitti. Hän ei ollut koskaan kuullut siitä ennen. Mutta jokin hänen sisällään
kertoi, että hän ei tulisi saamaan vastausta helposti.
Joten hän käveli. Kuunteli. Tarkkaili.
Ihmiset halveksivat haltijoita. Pitivät heitä ylimielisinä viherpiipertäjinä, jotka eivät
ymmärtäneet todellisuutta. Kääpiöt olivat vain lukittautuneet vuoriinsa, eivätkä halunneet
sekaantua mihinkään.
Mutta kaikista eniten Lioria inhotti, mitä hän näki: vaikka ihmiset olivat liitossa muiden rotujen
kanssa, he eivät oikeasti luottaneet kehenkään muuhun kuin itseensä.
Lopulta hän ymmärsi. Maailma ei ollut hänen vihollisensa. Mutta kaikki, jotka siinä elivät,
olivat. Lior katseli ihmisten kaupunkia varjoista.
Hän oli tarkkaillut sitä päivän ajan, seikkailijoiden kiltaa, toreja, aseiden kauppapaikkoja. Hän
ei vain kävellyt sisään tietämättä mitään. Hän halusi nähdä, miten tämä maailma toimi.
Kun hän astui ase puotiin, hän ei katsonut, vaan tunsi. Hän kuuli kolikoiden kilahtelun,
huomasi ihmisten tapoja liikkua, analysoi tilan jokaisen sisäänkäynnin ja poistumisreitin.
Jousi ja tikari. Ne eivät olleet kaikkein hienoimpia, eivät kaikkein kalleimpia, mutta ne sopivat
hänelle. Kevyet. Nopeasti käytettävät. Äärimmäisen tappavat, jos tiesi, minne iskeä.
Hän ei nostanut niitä heti. Hän antoi sormiensa liukua tikarin terän yli, arvioi tasapainoa.
Katsahti ympärilleen. Myyjä puhui toisen asiakkaan kanssa.
Varjoihin katoaminen oli hänelle yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Hän ei edes tuntenut jännitystä, kun astui ulos kaupasta aseet mukanaan. Jos varjo
varastaa, huomataanko varjoa? Ei. Hän hävisi joukkoon kuin häntä ei olisi koskaan
ollutkaan.
Paikka kuhisi ihmisiä. Lihaksikkaita sotureita, hoikkia metsästäjiä, taikureita, jotka pitivät
kirjakääröjä kuin arvokkaimpia aarteitaan.
Lior astui sisään ja käveli tiskille. "Haluan rekisteröityä."
Virkailija ei edes katsonut häntä heti. Sitten hänen kulmansa rypistyivät. "Kuinka vanha
olet?" Lior ei vastannut. Hän vain katsoi miestä.
Lopulta virkailija huokaisi ja työnsi pergamentin hänen eteensä. "Täytä tämä. Arvosi on G.
Se tarkoittaa, että et saa ottaa tehtäviä, jotka ylittävät kaksi tasoa oman tason yläpuolella."
Lior nyökkäsi ja täytti lomakkeen.
Kun hän vilkaisi tehtävä taulua, hän melkein nauroi. "10 sutta."
Lior tarttui paperiin ja vei sen tiskille. Virkailija ei vaikuttanut tyytyväiseltä.
"Susien tappaminen ei ole lasten leikkiä", tämä sanoi.
"Se ei olekaan", Lior vastasi, täysin totuudessa pysyen.
Hänelle sudet eivät olleet haaste. Hän oli nähnyt paljon pahempia asioita.
Lior liikkui hiljaa, vaistonsa herkkänä. Aurinko laski, mutta hänelle pimeys ei ollut haitta, se
oli koti.
Ensimmäinen susi kaatui ennen kuin se edes tiesi olevansa vaarassa.
Toinen kuoli äänettömästi, kolmas päästi vaimean vikinän, ennen kuin sekin lyyhistyi. Neljäs
ja viides eivät olleet edes haaste.
Lior puhdisti tikariaan, kun hän kuuli äänen takanaan.
Räsähdys. Se ei ollut susi. Se oli jokin kömpelömpi. Ihminen, kömpelö ihminen tarkemmin
sanoen. Lior ei liikkunut heti. Hän jäi varjoihin ja tarkkaili.
Mies, nuori, hermostunut, ehkä 18-vuotias, katsoi häntä silmät laajenneina. Hän tajusi sen
saman tien. "Pimeä haltia..."
Miehen huulilta lähti huuto. Lior tiesi, mitä se tarkoitti. Ei vaihtoehtoja.
Hän siirtyi kuin varjo. Tikari katosi hänen käteensä, ja ennen kuin huuto ehti täyteen
voimaansa, se katkesi kurkkuun.
Miehen silmät laajenivat, tikarin kärki työntyi ulos hänen kurkustaan. Veri valui kuin tumma
varjo. Lior tuki häntä hetken, antoi hänen laskeutua hiljaa maahan.
Lior ei ajatellut sitä. Ei surua, ei sääliä. Hän vain jatkoi eteenpäin.
Kun hän lähestyi portteja, hänen vatsassaan oli outo tunne.
Tämä ei ollut pelkoa. Tämä oli vaisto.

Ja hän oli oikeassa.
Vartijat olivat ryhmittäytyneet.
Yksi heistä otti askeleen häntä kohti. "Sinun täytyy todistaa henkilöllisyytesi."
Lior pysähtyi. Hänen katseensa vaelsi kaupungin muureilla, kaduilla, pako reiteillä.
Sitten hän kuuli sen. "Etsintäkuulutus. Pimeä haltia nähty metsässä."
Hän jäätyi hetkeksi. Tappo... Tappo, jonka hän oli tehnyt. Se oli turha.
Mies oli jo paljastanut hänet huudollaan. Hänen kuolemansa ei muuttanut sitä.
Lior ei tuntenut syyllisyyttä. Hän ei tuntenut katumusta. Hän vain pettyi itseensä. Hänen
pitäisi olla parempi. Nopeampi. Tarkempi.
Hän kääntyi ympäri ja käveli pois, ennen kuin vartijat ehtivät reagoida. "Seuraava kaupunki.
Seuraava suunnitelma." Hän ei tuntenut surua, hän ei tuntenut vihaa. Hän oli vain pettynyt.
Lior vaelsi metsässä varovasti, pitäen katseensa ympäristössä. Viikko kaupungista paon
jälkeen hän ei ollut nähnyt muita kuin eläimiä.
Kunnes nyt. Hän kuuli ihmisten ääniä. Matkalaisia.
Lior hiipi lähemmäs ja pysähtyi näköetäisyydelle. Kolme miestä ja yksi nainen. Yksi miehistä
harjoitteli tikarilla, liikkui sulavasti, hyökkäsi näkymätöntä vastustajaa vastaan ja väisti ilmaa
kuin oikeassa taistelussa.
Lior tunsi oudon tunteen rinnassaan. Hän halusi oppia.
Jos hän voisi hetken harjoitella miehen kanssa, jos hän voisi edes hetken sparrata jonkun
kokeneemman kanssa...
Hän voisi tulla vahvemmaksi.
Mutta miten hän lähestyisi heitä? Hän ei ollut ollut osa ihmisjoukkoa koskaan aiemmin.
Hänellä ei ollut kokemusta siitä, miten joku heidän joukostaan liittyisi keskusteluun.
Lior katsoi ympärilleen. Hänellä oli illuusio, joka piilotti hänen todellisen itsensä. He näkisivät
vain tavallisen ihmisen.
Pitäisikö hänen vain kävellä esiin ja kysyä?
Lior otti askeleen eteenpäin, ja sitten hän kuuli sen.
"Seuraa meitä koko ajan, muttei uskalla tulla esiin", sanoi tikaria pitelevä mies.
Lior jähmettyi.
"Olen huomannut sen jo hetken aikaa", toinen murahti. "Epäilyttävää sakkia."
Lior nielaisi. He olivat tienneet hänen olevan täällä. Hän oli ollut liian huolimaton.
Hänen sydämensä hakkasi, ja hän puri hampaansa yhteen. Tietenkin he olivat nähneet
hänet. "Olisi pitänyt pysyä kauempana", kolmas matkalainen huokaisi.

Se oli tarpeeksi. Lior ei jäänyt kuuntelemaan enempää. Hän vetäytyi varjoihin ja pakeni.
Hän ei nähnyt, miten yksi matkalaisista vilkaisi olkansa yli metsään, mutta ei Liorin suuntaan.
Hän ei kuullut, kuinka keskustelu jatkui "Se varjostaa meitä liian lähellä. Ehkä se yrittää
hyökätä yöllä."
"Luulen, että se on sama, joka vaani meitä edellisellä leiripaikalla", toinen vastasi.
Hän uskoi, että hänet oli taas kerran havaittu, tuomittu ja torjuttu ennen kuin hänellä oli edes
mahdollisuutta.
Ja niin hän jatkoi matkaansa yksin.
Lior alkoi menettää toivonsa.
Hän oli etsinyt, kulkenut kaupungeista kyliin, seurannut varjoissa, tarkkaillut mahdollisia
mestareita, mutta jokainen tie johti umpikujaan. Oliko maailmassa paikkaa, johon hän
sopisi?
Felinoidien kylässä hänen naamionsa petti ennen kuin hän ehti edes astua portista sisään.
He eivät tarvinneet silmiään nähdäkseen hänet läpi, heidän tarkka nenänsä haistoi totuuden
hänen ihonsa alla. Ovi sulkeutui ennen kuin hän ehti edes yrittää selitystä.
Kääpiöiden kaupungissa hän oli jälleen tuntematon muukalainen, mutta tällä kertaa syy
hyljeksintään oli toisenlainen. Täällä ei ollut taistelijoita. Koko kaupunki pyöri kaupan ja
käsityöläisyyden ympärillä. Kaikilla oli kiire, jokainen oli jossain menossa. Kenelläkään ei
ollut aikaa hänen kaltaiselleen.
Viimeinen yritys. Peikkojen kylä.
Likaiset kadut. Tyhjät pullot. Rääkyvä nauru, joka kaikui jo kaukaa. Märkä kura tahmoi hänen
saappaansa ennen kuin hän ehti edes pysähtyä. Hän oli kuullut, että peikot olivat kovia
sotureita. Hän oli kuullut, että heidän joukossaan olisi voinut olla joku, joka osaisi kouluttaa
hänet.
Mutta edessään hän näki vain lauman juopuneita, joille taistelu oli vitsi ja elämä huono
farssi.
Lior katseli hetken, tunsi kylmän ärtymyksen sisällään, ja käänsi selkänsä.
Ei ollut ketään. Ei ollut ketään, joka voisi opettaa häntä. Ehkä hänen oli tehtävä se itse.
Lior oli nähnyt tarpeeksi.
Hän ei sopinut ihmisten joukkoon, häntä vainottiin ennen kuin hän ehti edes avata suutaan.
Hän ei sopinut kääpiöiden joukkoon, heidän kaupunkinsa oli kuin ruuvipuristin, joka ahdisti
ilman hänen keuhkoistaan.
Hän ei sopinut felinoidien joukkoon, he haistoivat hänen verensä ennen kuin hän ehti edes
valehdella.
Hän ei sopinut peikkojen joukkoon, he elivät kuin pilkallisina varjoina siitä, mitä taistelijat
voisivat olla.
Hän oli kokeillut kaiken. Ja silti, hänellä ei ollut paikkaa. Joten hän päätti luoda sen itse.